Siirry pääsisältöön

Argoliksen metropoliitta Nektarios: "TOISEN" ETUASEMA

1980-luvun alussa Kreikan kirkon julkaisuosasto Apostoliki diakonia julkaisi Tatjana Goritsevan kirjan ”Miten tutustuin Jumalaan Neuvostoliitossa”. Tatjana Goritseva oli filosofian professori ja hänelle annettiin tehtäväksi opettaa marxistista filosofiaa Leningradin lääketieteellisessä tiedekunnassa. Hän hämmästytti kuitenkin opiskelijoitaan, koska itsepäisesti kaikkia ”hyviä” neuvostoliittolaisia ”tapoja” vastaan hän opetti eksistentialistista filosofiaa. Tämän takia häneltä poistettiin opetusvelvollisuus. Mutta edes Sartres tai Camus eivät voineet antaa hänen elämälleen merkitystä. 

Silloin hän turvautui hindulaisiin filosofioihin ja omistautui joogalle. Sielläkään hän ei kyennyt löytämään vastausta etsintäänsä ja lopulta sokkeloisten reittien kautta hän löysi ortodoksisen uskon. Tämä elämänmuutos antoi hänelle paljon iloa, mutta se sai aikaan myös vihollisuuksia. Ystävät ja aiemmin hänen kanssaan samanmieliset etääntyivät hänen läheltään. 

Tässä pienessä kirjassa Goritseva kuvailee elämänkulkuaan ja etsintöjään, kunnes hän löysi kallisarvoisen helmen. Jossain kohdassa hän kertoo seikasta, joka johti hänen kääntymykseensä: 

”Usein minua ahdisti joogien täysi välinpitämättömyys lähimmäisten ongelmia kohtaan, aivan kuin heille ei olisi ollut olemassa ketään muuta, ainoastaan heidän oma egonsa. Ainoa syy, jonka tähden ei tullut suututtaa muita, oli se, että tähän kuluisi arvokasta energiaa. Negatiivista käytöstä ei arvotettu eettisesti, vaan energian näkökulmasta. Lopulta minut erotti joogeista tämä seuraava merkittävä tapahtuma:

Ystäväni V. työskenteli ensiapuasemalla. Kerran hän kertoi minulle, että meditaation aikana hän näki järven toisella rannalla humalaisen putoavan järveen ja olevan hukkumisvaarassa. V. ajatteli, ettei hän saanut keskeyttää meditaatiotaan ja tuo toinen ihminen hukkui. Tämä ystäväni kertomus merkitsi ystävyytemme loppumista. Se järkytti minua.” 

Goritsevan harhailu jatkui vielä vähän aikaa, kunnes Jumala ihmeellisellä tavalla – kuten hän kirjoittaa – ”paljasti minulle olevansa olemassa! Ei joogien abstraktina tai nimettömänä jumalana, vaan rakkauden Jumalana, Raamatun taivaallisena isänä. Hän rakastaa niin minua kuin kaikkea ympärillänikin … Tuosta hetkestä tähän päivään asti kiitän Häntä elämäni joka päivästä, jonka Hän minulle lahjoitti ja loi.” 

Jos hindulaisuudessa ja muissa vastaavissa perinteissä lopulta vallitsevat Minä, itsensä jumalallistaminen (Jumalan kaltaisuuden muunnelma) ja toisen ylenkatsominen, ortodoksisessa raamatullisessa ja patristisessa perinteessä törmäämme täysin vastakohtaiseen asenteeseen. Tie Jumalan luo, pelastus ja jumaloituminen, kulkee välttämättä toisen ihmisen, lähimmäisen kautta. Pyhä Antonioskin sanoo: ”Elämä ja kuolema tulee lähimmäisen kautta.” 

Todelliselle kristitylle on käsittämätöntä nähdä toisen ihmisen hukkuvan eikä tehdä mitään tämän pelastamiseksi. Jopa ankara askeetti, joka tuolla hetkellä olisi mielen rukouksessa, keskeyttää rukouksensa ja rientää apuun. 

Vuonna 1999 eräs sairas taksikuski, jolla oli vakava sydämen vajaatoiminta – kolmen tyttären isä – teki pitkää päivää ratin ääressä. Hänen lääkärinsä olivat neuvoneet häntä olemaan varovainen ja muun muassa häneltä kiellettiin meressä uiminen. Tuona talvena hän oli kävelyllä Rafinan rannalla, kun hän kuuli erään äidin äänen. Valtava aalto oli napannut hänen tyttärensä. Taksikuski heitti pikkutakkinsa pois ja sukelsi mereen. Hän onnistui pelastamaan tytön, mutta jääkylmä vesi oli hänelle kohtalokasta. Hänen sydämensä ei kestänyt. Hän pysyi uskollisena Kristuksen sanoille: ”Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta” (Joh. 15:13). 

Pyhän Johannes Laupiaan elämässä luemme seuraavasta tapahtumasta. Eräänä aamuna pyhä Johannes, joka tuolloin oli Aleksandrian patriarkka, meni seurueensa kanssa toimittamaan liturgiaa. Tiellä eräs köyhä nainen, jolla oli vakava ongelma, pysäytti hänet. Pyhä Johannes pysähtyi kuuntelemaan häntä. Hän ei ainoastaan kuunnellut naista tarkkaavaisesti, vaan hän myös innokkaasti päätti auttaa häntä, vieläpä välittömästi. 

Aika kuitenkin kului. Johanneksen seuralaiset tulivat kärsimättömiksi. He olivat myöhässä ja uskovat odottivat kirkossa. Seuralaiset pyysivät siis Johannesta kiirehtimään ja lykkäämään ongelmien ratkaisemista. Pyhä Johannes vastasi: ”Ja miten Jumala sitten kuulisi minua, jos olen välinpitämätön tätä naista kohtaan? Ja kuka voi luvata minulle, että elän niin pitkään että voin häntä auttaa. Ehkäpä menen Kristuksen luo vailla puolustusta?” Hänen seuralaisensa olivat ihmeissään. Vasta sitten, kun hän oli ratkaissut naisen onelman, jatkoi hän matkaansa kirkkoa kohti ja aloitti jumalallisen liturgian myöhässä.

Tiedämme askeettisista kirjoituksista, kuinka paljon erämaan askeetit rakastivat hiljaisuutta ja kilvoittelivat päivin ja öin rukouksessa elääkseen Jumalan jatkuvassa läsnäolossa. Kun he joskus harvoin menivät kaupunkeihin myymään käsitöitään, he kiirehtivät palaamaan erämaahan niin pian kuin mahdollista. Kuitenkin tämä rakkaus Jumalaa kohtaan oli toisella sijalla lähimmäisenrakkauteen verrattuna. Abba Agathon sanoi: ”Jos voisin löytää jonkun spitaalisen ja antaa hänelle oman ruumiini ja ottaa hänen oman ruumiinsa itselleni, olisi se minulle mieleen, koska tätä on täydellinen rakkaus.” 

Eikä hän jäänyt vain sanoihin. Hän ei vain tarkoittanut sanomaansa vaan teki siitä myös tekoja: 

”Kerran hän meni kaupunkiin myymään käsitöitä. Hän löysi torilta sairaana makaavan muukalaisen, jolla ei ollut ketään pitämässä hänestä huolta. Vanhus jäi hänen luokseen, vuokrasi asunnon ja käsitöiden myymisellä maksoi vuokransa sekä kulutti loput rahat siihen, mitä sairas mies tarvitsi. Hän eli näin neljän kuukauden ajan, kunnes sairas mies parani. Tämän jälkeen vanhus lähti keljaansa rauhassa.” Lähimmäisenrakkauden edessä abba Agathon ei siis epäröinyt jättää rakasta erämaataan, omaa jumalanpalvelusjärjestystään, omaa elämänsääntöään ja omaa rukoustaan. Valitettavasti meille, nykyajan itsekeskeisille ihmisille, kaikki nämä asiat vaikuttavat iltasaduilta! 

Edesmennyt professori Ilias Voulgarakis väitti eräässä upeassa tekstissään, että kirkollisessa perinteessämme törmäämme tähän erikoiseen asiaan: Jumala antaa etusijan ihmisen rakkaudelle ja suhteelle toista ihmistä kohtaan ennemmin kuin hänen rakkaudelleen ja suhteelleen Jumalan kanssa. Mainitsen kolme hänen antamaansa esimerkkiä. 

Ensimmäinen on kahden veljeksen, Kainin ja Abelin, kertomus. Kain uhrasi huolimattomasti, ei koko sydämellään. Tämän takia hänen uhriaan ei otettu vastaan. Sen sijaan Abelin uhri otettiin vastaan. Kain hermostui. Jumala muistutti häntä vain siitä, että hän oli tehnyt syntiä. Jumala neuvoi Kainia rauhoittumaan ja vakuutti, että hän on edelleen esikoinen ja siksi järjestyksessä veljensä edellä. Kun Kain kuitenkin päätyi Abelin murhaan, Jumalan suhtautuminen häneen muuttui radikaalisti: ”Etkö kuule, kuinka veljesi veri huutaa minulle maasta? Nyt olet kirottu etkä voi jäädä tänne, sillä tämän maan oli avattava suunsa ja otettava vastaan veljesi veri, jonka sinä vuodatit” (1. Moos. 4:10–11). 

On selvää, että Jumala suhtautuu hellyydellä niiden ihmisten rikkomuksiin, jotka kääntyvät Häntä vastaan, aivan kuten Kainkin teki kun hän oli huolimaton uhratessaan. Jumala sen sijaan käyttäytyy ankarasti niitä tapauksia kohtaan, joissa ihminen loukkaa kanssaihmistään, kuten Abelin veljen tekemässä murhassa tapahtui. 

Jos jatkamme Uuden testamentin puolelle, näemme saman suhtautumistavan. Palautan mieliimme huonon palvelijan kertomuksen, jonka mukaan kuningas kutsui palvelijoitaan tekemään tiliä rahankäytöstä (ks. Matt. 18:22). Tiedämme, että huono palvelija oli kuninkaalle velkaa valtavan summan rahaa, tuhansia talentteja. Koska hänen ei ollut mahdollista maksaa pois velkaansa, hän ja hänen perheensä olivat vaarassa menettää vapautensa. Hän pyysi kuninkaalta lykkäystä velanmaksuun. Kuningas osoitti hänelle niin suurta laupeutta, että hän antoi koko velan anteeksi. Kun palvelija kuitenkin vapahduksen jälkeen käyttäytyi armottomasti erästä kanssapalvelijaansa kohtaan, joka oli velkaa vain sadan denaarin verran, Herra ”pani palvelijansa ankaraan vankeuteen, kunnes tämä maksaisi koko velan” (Matt. 18:34). 

Haluten painottaa rakkautta Kristus lausui seuraavaa: ”Jos siis olet viemässä uhrilahjaasi alttarille ja siinä muistat, että veljelläsi on jotakin sinua vastaan, niin jätä lahjasi alttarin eteen ja käy ensin sopimassa veljesi kanssa. Mene sitten vasta antamaan lahjasi” (Matt. 5:23–24). Tässä Kristus painottaa, että edellytys ihmisen kanssakäymiselle Jumalan kanssa on ihmisen kanssakäyminen kanssaihmisensä kanssa. Jumalan palvomisen yläpuolella on rakkaus lähimmäistä kohtaan. Itse Kristuskin, rakkaudesta ihmistä kohtaan, rikkoi sapattia parantaen sairaita. Ja mikä on tärkeintä? Tuomion evankeliumi. Tuomio keskittyy rakkauteemme kanssaihmisiä kohtaan. 

Kirkon historiassa on äärettömästi tähän liittyviä tapauksia. Mainitsen nyt tyypillisen esimerkin. Kriisien aikana paikalliskirkot ovat uhranneet kirkkokalusteita ja pyhiä astioitakin ruokkiakseen köyhiä pakolaisia ja niin edelleen. Joskus tässä mentiin äärimmäisiinkin mittasuhteisiin. Vuonna 421 bysanttilaisten ja persialaisten välisessä sodassa bysanttilaiset pidättivät 7 000 sotavankia, jotka olivat vaarassa kuolla aliravitsemukseen, koska heidän vartijansa pidättyivät vain heidän vartioimisessaan eivätkä huolehtineet ravinnon antamisesta. 

Akakios Amides, alueen piispa, ei kuitenkaan ollut välinpitämätön. Hän kutsui papit luokseen ja sanoi: ”Ei Jumalamme tarvitse tarjottimia tai maljoja. Ei hän syö eikä juo, koska Hänellä ei ole tällaisia tarpeita. Koska Kirkolla on nykyään paljon kultaisia ja hopeisia esineitä, jotka se on saanut kirkossa käyvien ihmisten hyväntahtoisuudella, on niillä sopivaa vapauttaa sotavangit sotilaiden alaisuudesta ja ruokkia heidät.” Hän siis sanoo, ettei Jumala syö eikä juo eikä hänellä siksi ole tarvetta kultaisille astioille. Ne ovat kauniita ja ne ovat niiden lahjoittajien kiitollisuuden merkkejä Jumalaa kohtaan. Nyt kuitenkin sotavankien tarpeet eivät salli meidän pitää niitä enää. Niinpä hän sulatti nuo esineet, osti sotavangit vartijoiltaan vapaiksi, ruokki heidät ja antoi heille tarvittavat asiat niin, että he voivat palata isänmaahansa. 

Kertomus jatkuu: ”Tämä ihmeellisen Akakioksen teko hämmästytti eniten persialaisten kuningasta, koska roomalaiset havaittiin voittajiksi molemmissa asioissa – sodassa ja hyvän tekemisessä.” Tämä piispa Akakioksen teko oli kristillisen marttyyrihengen teko. Se hämmästytti persialaisten kuningasta, joka ymmärsi, että kristityt roomalaiset osaavat molemmat asiat: voittaa niin sodassa kuin rakkaudessakin. 

Syy sille, että esitän nämä ajatukset ja ihmettelyni, on jälleen kerran valitettavasti joidenkin kristittyjen asenne pandemiaa kohtaan. Ensimmäisestä hetkestä alkaen valtion oli pakko tehdä tiukkoja toimia pandemian hallitsemiseksi. Tunnetut pandemian kieltäjät, niin kristityt kuin ei-kristitytkin, reagoivat tätä vastaan eri tavoin mielenosoituksista aina koronajuhliin. Nuo äärimmäisyyksiin menevät ja tottelemattomat osoittivat mieltään vapauden rajoittamista vastaan, kun taas pandemian kieltävät kristityt näkivät nämä rajoitustoimet ilkeämielisenä kirkon alistamisena. 

Vaikka ymmärtäväiset ihmiset katkeroituivatkin, he silti ymmärsivät, ettei tappava viruskaan ole vaihtoehto. Myös ymmärtäväiset kristityt yrittivät nähdä rajoitustoimet ”hyvällä mielellä”, ihmistä kohtaan osoitetun rakkauden ja kiinnostuksen ilmaisuna. 

Muistutan Kreikan arkkipiispa Hieronymoksen sanoista, jotka hän lausui Akatistoksen lauantain aattoiltana, ja vaikutuksesta, jonka hän teki upealla lauseellaan: ”Pysymme kotona, koska rakastamme.” Neljällä sanalla hän sanoi kaiken. Hyväntahtoiset ymmärsivät tämän. Loput pysyivät salaliittoteorioissaan ja pakkomielteissään. 

Viime päivinä asiat ovat menneet huonoista vielä huonompiin. Kreikan valtio ainakin toistaiseksi välttelee lockdownia ja viimeisenä ratkaisuna se suositteli osittaista rokotepakkoa. Kuten oli luonnollista, oli joitain odotettuja vastalauseita näiden toimien perustuslaillisuutta kohtaan. On huomionarvoista, että silloin, kun omia etujamme ja ideologisia pakkomielteitämme rajoitetaan, muistamme perustuslain ja ihmisoikeudet. Perheissämme, työpaikoillamme, alaisiemme ja kollegojemme edessä saatamme olla julmia diktaattoreja. Olemme kuin eräät pasifistit, jotka eivät jätä väliin yhtään mielenosoitusta tai marssia rauhan puolesta. He osoittavat mieltään rauhan puolesta raivoisin ilmein ja villein huudoin, kun taas heidän kodeissaan joka päivä käydään Troijan sotaa… 

Argoliksessa olen ilokseni huomannut, että tilastojen mukaan rokotekattavuus on yksi Kreikan korkeimmista. Kirkoissammekin uskovien suuri enemmistö noudattaa turvatoimia. Kuitenkin vahingon aikaansaamiseksi riittää yksi koronakriitikko. 

Olin eräässä ehtoopalveluksessa. Siellä oli rauhallinen järjestys ja hiljaisuus, kaikilla oli maskit päässä. Yhtenä hetkenä tuli kirkkoon sisään joku ”tunnustaja” fariseuksen ylpeyden valtaamina. Ilman maskia, tekoaan alleviivaten, hän meni eturiviin istumaan. Muut vastustivat tätä ja osoittivat mieltään. Tämä sai aikaan hämminkiä, ja tuo ”tunnustaja” lähti karjuen kirkosta ulos. Hän ei pitänyt minään sitä hämminkiä jonka sai aikaan ja hajotti jumalanpalveluksen hartaan tunnelman. Hän ei myöskään pitänyt minään sitä, että hän saattoi omalla käytöksellään vaarantaa muiden terveyden ja elämän. Hän piti parempana ”tiedostavan ja uskoa tunnustavan kristityn” eristäytymistä kuin yhteyttä veljiensä ja sisariensa kanssa. 

Heti, kun viimeisimmät rajoitustoimet ilmoitettiin, eräs tuttu koronakriitikko, hänen kanssaan samanmielisten päämies, lähetti minulle tämän viestin: 

”Anon teitä: tukekaa kaikkia lapsianne siitä riippumatta, ovatko he rokotettuja vai eivät, jotta meillä olisi valinnanvapaus. Älkää kumarrelko hallituksen fasististen rajoitustoimien edessä.” 

Ennen kuin pääsin tämän viestin loppuun, tuli minulle toinen viesti: 

”45-vuotias vaimoni, kolmen alaikäisen lapsen äiti, on viidettä päivää hengityskoneessa. Pyydän teiltä rukouksia…” 

Eikä tämä ole ainoa tapaus. Saan päivittäin vastaavanlaisia viestejä, jotka lisäävät meille tuskaa. Jos tilanne paranee, asia on hyvin. Entä, jos ei parane? 

Kahden päivän päästä sain uuden viestin tuolta ensimmäiseltä: 

”Olen todella surullinen piispoista, jotka toimivat kuin Pontius Pilatus uskovia vastaan. Olette väärällä tiellä. Harmi!” 

Ja kolmas viesti: 

”En häiritse teitä enää. Ensimmäisen ja kolmannen nuhtelun jälkeen he eroavat [vrt. Tit. 3:10–11] (sic). Hyvää paratiisia!” 

En vastannut mitään, koska ei se olisi auttanut mitään. Hän kirjoitti, että valtion turvatoimet ovat ”fasistisia”. Ihmettelen kuitenkin: Eikö koronakriitikkojen asenne – niiden, jotka eivät kunnioita muiden terveyttä ja haluavat väkisin pakottaa muita seuraamaan omaa ideologiaansa – ole sitten fasistinen?

Kunnioitan ihmistä, joka ei usko viruksen vaarallisuuteen, joka ei halua ottaa rokotetta eikä halua joutua hengityskoneeseen. Ei minulla ole mitään sitä vastaan, jos vahinko jää tuohon. Se on hänen oma valintansa, kantakoon hän myös sen seuraukset. 

Kuitenkin silloin, kun tämä valinta vaarantaa toisen ihmisen hengen, kun se voi jopa viedä tämän hautaan asti, en voi asiaa hyväksyä. Asioilla on seurauksensa. 

Tätä kirjoitettaessa monet tuon mainitsemani koronakriitikoiden ryhmän jäsenistä sairastuivat, mutta vahinko ei jäänyt siihen. Vaikka jotkut heistä tiesivät sairastuneensa koronaan, he jatkoivat vastuutonta käytöstään ja tartuttivat perheitään, sukulaisiaan, työtovereitaan ja muita ihmisiä, vaikka nuo eivät olleet mihinkään syypäitä. Noiden muiden ihmisten joukossa, jotka saattavat sairastua, on myös allekirjoittanut.

Toivon ja rukoilen vilpittömästi, että kaikki heistä sairastavat taudin tuskattomasti. Kysyn kuitenkin itseltäni: Ymmärtävätkö he virheensä? Ovatko he ymmärtäneet, kuinka monta ihmistä he ovat asettaneet vaaraan? Ovatko he arvioineet kustannuksia, joita he lisäävät terveydenhuoltohenkilökunnalle, jotka jo kahden vuoden ajan ovat olleet ahdistuneita ja ylirasittuneita? Ovatko he pohtineet, mitä heidän sairastumisens tarkoittaa jo paljon kärsineelle sairaanhoitojärjestelmälle, joka on äärirajoillaan kaikkien uusien koronatapausten takia? 

Tuo kyseinen koronakriitikko toivotti minulle ”hyvää paratiisia”. Minä toivotan hänelle samaa. Mutta voiko tuo kriitikko ymmärtää, että todellinen rakkaus toista ihmistä kohtaan on ainoa tie paratiisiin? Toistan pyhän Antonioksen sanat: ”Elämä ja kuolema tulee lähimmäisen kautta. Jos saamme veljen puolellemme, saamme Jumalan puolellemme. Jos järkytämme veljeämme, teemme syntiä Kristusta vastaan.” Ei riitä, että toivotamme ”hyvää paratiisia”, jos toimillamme teemme elämästämme ja muiden elämistä helvettiä. Paratiisi tarkoittaa yhteyttä Jumalan ja kanssaihmisen kanssa. Helvetti tarkoittaa tämän yhteyden puutetta, loputonta yksinäisyyttä. Askeetit näkivät helvetissä ihmiset sidottuina selkä selkää vasten, jotta he eivät näkisi toistensa kasvoja. 

”Tunnustakoot” koronakriitikot uskoaan niin paljon kuin haluavat. Olkoot pitämättä maskeja, olkoot noudattamatta koronatoimia, olkoot ottamatta rokotuksia, kieltäytykööt sairaanhoidosta tai hengityskoneista. Kaikki nämä asiat ovat turhia Jumalan edessä, koska ”jos minulla ei ole rakkautta, en ole mitään”. 

Eräs tunnettu koronakriitikko, kaikkien koronan ”vastustajien” puolestataistelija, sairastui. Hän yritti erään koronakriittisen lääkärin ja ”tunnustajan” rohdoilla ja resepteillä parantua taudista. Hänen tilansa heikkeni. Hapenpuute melkein tukehdutti hänet. Hänen perheenjäseniensä oli pakko pyytää apua. Ainoa apu oli teho-osasto ja hengityskone. Tuo ihminen kuitenkin väitti, ettei olisi halunnut hoitoa. Teho-osaston kaikki vuoteet olivat myös täynnä. Lopulta löytyi kuitenkin tuttu, joka sai keploteltua hänet teho-osastolle. 

Kun terveydenhuoltohenkilökunta sai tietää hänen sairaskertomuksensa, he raivostuivat. Hän sai jonkun muun sairaan paikan, joka ei ollut niin onnekas, että hänellä olisi ollut sairaalassa tuttua järjestelmeässä asioita, sairaan, joka ei olisi ollut koronakriitikko. Ja kaikesta huolimatta tämä sairas, josta kerron, eli siinä luulossa, että hänen kieltäytymisellään hän ”tunnusti” hyvin uskoaan. 

Lääkärin kovilla yrityksillä ja monien päivien tehohoidon jälkeen tuo sairas pelastui, mutta hänelle jäi paljon jälkioireita. Usean kuukaudenkaan jälkeen hän ei voi vieläkään seistä jaloillaan. Epäilen kuitenkin, että hän olisi tullut järkiinsä. 

Eräs koronakriitikko sanoi minulle fariseuksen kaltaisella ylpeydellä: ”Minä en pistä maskia päähäni enkä ota rokotetta. En luovu uskostani! Sieluni on puhdas ja lennän suoraan paratiisiin!” 

Jos luulemme, että Kristuksen toisessa tulemisessa meidät tuomitaan siitä, pidimmekö maskia päällämme vai emme, otimmeko rokotetta vai emme, kieltäydyimmekö tehohoidosta vai emme, olemme todella naurettavia. Matteuksen evankeliumin 25. luvulla on meille jotain sanottavaa. Pidimme siitä tai emme, toisen tulemisen tärkein tuomion kriteeri on rakkaus, vastuullinen tai vastuuton suhtautumisemme Jeesuksen vähäisimpäänkin veljeen. 

Tuo päivä on täynnä kauheita yllätyksiä. Monet meistä saavat kuulla kauhistuttavat sanat: ”En tunne teitä.” Antakaa minulle anteeksi, mutta uskon, että toisessa tulemisessa tullaan nauramaan paljon. 

Suom. pappismunkki Damaskinos Ksenofontoslainen

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Monimuotoiset pandemiat

Arkojen pastoraalisten ja yhteiskunnallisten kysymysten käsittely on jollakin tavalla riskaabelia. On parempi, ettei näitä aiheita kosketeta lainkaan, vaan puhua merkityksettömistä aiheista. Tämäkin on kuitenkin lopulta tuloksetonta. Kirkollisena paimenena ja vastuunkantajana minun täytyy tehdä päätöksiä ja esittää ajatuksiani erinäisistä kriittisistä aiheista informoidakseni kristittyjä. Jos joku on askeetti Pyhän Vuoren erämaassa, hänen ei ehkä tarvitse puuttua asioihin vaan sanoa sanansa vain niille, jotka häneltä jotain kysyvät, kuten Gerontikonissa sanotaan: ”Vanhus sanoi…” Pastoraalinen palvelutehtävä sisältää kuitenkin vastuita ja velvollisuuksia niiden kristittyjen suhteen, joita paimennetaan. Niinpä vähän aikaa sitten kirjoitin paimenkirjeen pyhän metropoliittakuntani papistolle, jotta papiston keskuudessa ei olisi vakavia tautitapauksia eikä tämä ”pahuus” leviäisi kirkon täyteydelle eivätkä kristityt voisi syyttää papistoa taudin levittämisestä. Yhteiskunnallisella ja ki

Ehtoolliseen valmistautuminen

EHTOOLLISEEN VALMISTAUTUMINEN Munkki Damaskinos Ksenofontoslainen Koko ortodoksisen jumalanpalveluselämän ydin on Herran pyhä ehtoollinen, salaisuuksista suurin, jossa leipä ja viini muuttuvat ihmeellisellä tavalla Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Säännöllinen ehtoolliseen osallistuminen on jokaisen ortodoksin velvollisuus, mutta sitä ei tule nähdä oikeastaan velvollisuutena vaan koko ihmiselämän suurimpana ilona: mikä voi olla valtavampaa ja ihanampaa, kuin ottaa itsensä Jumala sisäänsä ja tulla Kristuksen ruumiin kautta yhteen myös kaikkien muiden kirkon jäsenten kanssa? Ehtoollisrukouksissa sanotaan, että Kristuksen ruumis ja veri tuovat syntien anteeksiantamuksen, iankaikkisen elämän, ruumiin ja sielun parannuksen ja aistien puhdistukseksi.                       Ehtoollinen on ortodoksisessa kirkossa rajattu vain ortodoksisen kirkon jäsenille. Siksi esimerkiksi luterilaiset ja roomalaiskatolilaiset eivät saa osallistua ortodoksiseen ehtoolliseen. Tämä johtuu siitä, että o