Ortodoksisesta raamatuntulkinnasta

En ole yleensä kirjoittanut tänne blogiin omia tekstejäni, vaan rajoittunut ainoastaan käännöksien julkaisemiseen. Monet ovat kuitenkin pyytäneet minua kirjoittamaan lyhyen johdatuksen ortodoksiseen raamatuntulkintaan, joten tartuin tuumasta toimeen.

Viime aikoina julkisessa keskustelussa on eri yhteyksissä viitattu kristinuskon tärkeimpään kirjaan, Raamattuun. Puheenvuoroista on kuitenkin käynyt ilmi, että raamatuntulkintamenetelmien tuntemus vaihtelee, eivätkä aina lukijoille tai kirjoittajille edes tulkinnan perusperiaatteet ole selvillä. Erityisesti olen törmännyt epätietoisuuteen ortodoksisesta raamatuntulkintaperinteestä. Miten kirkkomme siis tulkitsee pyhiä kirjoituksia?

Usein sanotaan, että ortodoksinen kirkko on tradition kirkko. Uskon lähteinä pidetäänkin Raamatun ohella kirkon kaksituhatvuotista traditiota: Raamattu kuuluu traditioon, ja traditio taas pohjautuu Raamattuun. Tradition ytimessä ovat ensimmäisen vuosituhannen aikana vaikuttaneet kirkkoisät ja myös kirkolliskokoukset, joihin he osallistuvat. Kreikan traditiota tarkoittava sana, paradosis, tarkoittaa kirjaimellisesti toiselle luovuttamista: kirkon perimätieto on siis pyhien isien toisilleen ja edelleen meille välittämää opetusta. Toisaalta traditiolla tarkoitetaan myös Jumalan meille välittämää tietoa, ja siksi traditiota yleensä luonnehditaankin Pyhän Hengen toimintana kirkossa. Näiden kahden elementin yhdistyminen muodostaakin koko ortodoksisen kirkon traditiokäsityksen: Pyhä Henki toimii jokaisen sukupolven keskuudessa, mutta koska Jumala on ”aina oleva ja muuttumaton”, on traditiossa nähtävissä myös tietty pysyvyys ja jatkumo. Siksi ekumeeniset eli maailmanlaajuiset kirkolliskokoukset, joista edellinen on järjestetty vuonna 787, toimivatkin yhtenäisessä hengessä ja hyväksyvät aina edeltäjiensä päätökset. Tätä pidetään yhtenä Pyhän Hengen toiminnan kriteereistä.

Raamatuntulkintaperinteet siis liittyvät ortodoksisessa kirkossa juuri kirkkoisien välittämään traditioon. Heidän raamatullista ajatteluaan ohjaa Kristus-keskeisyys: koko Vanha testamentti nähdään valmistautumisena Jumalan lihaksituloon Jeesuksen persoonassa, ja Uusi testamentti puolestaan kuvaa tuota Jumalan Sanan näkyvää ilmestymistä maailmalle. Ortodoksisen raamattukäsityksen mukaan Vanhan testamentin historialliset tapahtumat ja profetiat Kristuksesta ovat Jumalan ja ihmisten yhteistoiminnan tulosta: profeetat näkivät hengessään tulevia tapahtumia, ja siksi pystyivät kuvaamaan niitä niin osuvasti kirjoituksissaan. Esimerkiksi pyhä Gregorios Palamas, joka vaikutti 1300-luvulla mutta edusti osaltaan kirkkoisien perinnettä, kuvaili 53. saarnassaan ilmestysmajan rakentamista Israelin erämaavaelluksen aikana. Myöhemmässä kirkon perinteessä ilmestysmajaa pidettiin Jumalansynnyttäjän esikuvana: samalla tavoin kuin Jumalan kirkkaus asui ilmestysmajassa, asui Kristus Marian kohdussa. Niinpä pyhä Gregorios kuvaakin, kuinka Mooses näki Neitsytäidin sielunsa silmin, ja Jumalanäiti oli näin siis osittain läsnä jo historiallisessa esikuvassaan.

Ortodoksisessa raamatuntulkinnassa yhdistyy Vanhan testamentin tekstien historiallinen ja hengellinen tulkinta. Tulkintaperinteet on nykyään totuttu jakamaan kahteen alakategoriaan. Ensimmäinen niistä on typologia, jossa jokin Uuden testamentin tapahtuma tai henkilö vastaa historiallista esikuvaansa Vanhassa testamentissa. Edellä mainittu ilmestysmaja on yksi tärkeimmistä Jumalansynnyttäjän typologioista: samoin Marian esikuvina pidetään palavaa pensasta, Jerusalemin temppeliä ja Laulujen laulun kuvaamaa morsianta. Toisena kirkkoisien raamatuntulkintatapana pidetään allegoriaa, jossa Vanhan testamentin tapahtumille annetaan hengellisempiä ja kenties abstraktimpia merkityksiä. Näiden kahden menetelmän jaottelu ei kuitenkaan ole yksinkertaista, ja oikeastaan tiukka jaottelu niiden välillä syntyi vasta 1900-luvulla roomalaiskatolilaisen kirkon piirissä harjoitetussa eksegetiikassa eli raamatuntutkimuksessa.

Kirkkoisät näkivät siis läpi Raamatun nämä kaksi osittain päällekkäistä tulkintatapaa. Tekstikritiikki ja eri kerrostumien havaitseminen, joka on saanut painoarvoa viime aikoina erityisesti läntisessä raamatuntutkimuksessa, ei ollut heille vierasta: monet kirkkoisät olivat saaneet koulutuksen aikansa parhaissa pakanallisissa oppilaitoksissa, joissa tekstikritiikin historia oli Bysantin valtakunnan aikana jo vakiintunut merkittäväksi tutkimussuuntaukseksi. Kirkkoisiä kuitenkin kiinnosti nimenomaan Jumalan toiminta ihmiskunnan historiassa, eivätkä he lähestyneet Raamattua yksinomaan historiateoksena – vaikkakin Raamatun historiallisuus oli erityisesti typologisessa ajattelutavassa merkittävä asia. Kirkkoisien ajattelussa Vanhan testamentin tapahtumat, jotka ennustivat Uuden liiton tapahtumia, olivat historiallisesti tosia.

Typologista ajattelutapaa korostaa myös bysanttilainen, eräänlainen syklinen aikakäsitys, joka edelleen muodostaa ortodoksisen ajan teologian ytimen. Jumalanpalveluksen aikana lineaarinen aika menettää merkityksensä, sillä koko pelastushistoria ja myös tulevaisuus ja lopun ajan tapahtumat sekä eskhaton, pelastushistorian päätös, ovat läsnä uskovien kanssa samassa tilassa ja ajassa. Tätä ajattelua ilmaisevat kirkkoveisut, jotka julistavat: ”Tänä päivänä Neitsyt yliolennollisen synnyttää...” ”Tämä päivä on Jumalan hyvän tahdon julistus ja ihmisten pelastuksen ennustus…” Samalla perinteinen ortodoksinen kirkkomaalaus, jossa ei käytetä syvyysvaikutelmaa, luo tunteen siitä, että ikoneihin kuvatut pyhät ovat todella läsnä kanssamme samassa ajassa ja paikassa. Toisinaan ikoneihin saatetaan myös kuvata eri vuosisatoina eläneitä henkilöitä. Eukaristinen uhri ei ole Golgatan uhrin toisto, vaan yksi ja sama uhri, joka tulee läsnä olevaksi jokaisessa liturgiassa.

Raamattu on tähän ajatteluun perustuen intertekstuaalinen kokoelma kirjoja, jotka ovat suhteessa toisiinsa – Vanha testamentti antaa merkityksiä Uudelle testamentille ja päinvastoin. Näiden yhteyksien löytäminen ei ole kuitenkaan mielivaltaisen tulkintaprosessin tulos. Tärkein raamatuntulkinnan periaate kirkkoisille oli kristillisen elämän viettäminen kirkon yhteydessä, minkä kautta raamatuntulkinta saa yhteisöllisen luonteen. Tätä kirkkoruumiin jäsenenä olemista pidettiin kaiken pyhien kirjoitusten selittämisen edellytyksenä: on mahdotonta lähestyä Raamattua sisäisen katsomisen eli theorian kautta, jos ei ole puhdistanut itseään kilvoittelulla, rukouksella, paastolla, hyvillä teoilla, lähimmäisenrakkaudella ja tätä kautta lähestynyt Jumalaa.

Mikä tradition rooli on sitten nykypäivän kirkossa? Pyhä Henki toimii edelleenkin, ja jokainen sukupolvi jatkaa Raamatun tulkitsemista. Jos traditio kerta tarkoittaa perimätietoa, tulee myös tuohon perimätietoon tutustua, jotta sekä horisontaalinen (ihmisiltä ihmisille) että vertikaalinen (Jumalalta ihmisille) tiedonvälitys toteutuisi. Kaikista olennaisin edellytys tälle tulkintatyölle on kuitenkin kirkon liturgisen elämän kokeminen säännöllisenä omassa arjessa, tärkeimpänä pyhän ehtoollisen mysteerioon osallistumisen muodossa, sekä sen yhdistäminen henkilökohtaiseen kilvoitukseen paaston, päivittäisen rukouksen, pidättyväisyyden ja luonnollisesti Raamatun ahkeran, henkilökohtaisen tutkiskelun kautta. Bysanttilaisen hengellisen perinteen perusteella oikeanlainen raamatuntulkinta ei ole mahdollista tämän kokonaisuuden ulkopuolella: järkeilevä kirjoitusten lukeminen, jota ei edellä rukous, ei ole ortodoksisen ajattelun mukaista. Tämä käsitys ei ole jämähtänyt Bysanttiin, vaan sen vahvistavat myös oman aikamme pyhät ihmiset. Samaa perinnettä edustaa eräs 1900-luvun suurimpia pyhiä, pyhittäjä Siluan Athosvuorelainen, jonka mukaan se, joka rukoilee puhtaasti, on teologi, ja joka on teologi, rukoilee puhtaasti. Tämä ajatus on peräisin Filokaliasta, eräästä ortodoksisen kirkon tärkeimmästä hengellisestä oppaasta, joka koostuu kirkkoisien kirjoituksista.

Koska nykyään emme jumalanpalveluksissa muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta kuule kirkkoisien opetuspuheita, täytyy meidän aktivoitua omassa elämässämme lukemaan ahkerasti kaikkea, mitä hallitsemillamme kielillä on saatavilla. Toisaalta kirkon raamatuntulkinta välittyy jokaisessa jumalanpalveluksessa myös kirkkoveisuista, joista monet tosin ovat niin moniulotteisia, että niiden sanoja soisi pohdittavan myös jumalanpalvelusten ulkopuolella. Näin voimme mekin omana aikanamme pyhittyä, avata – kirkkoisien sanoin – sielumme silmät sisäiseen Jumalan todellisuuden katseluun ja ymmärtää Raamatun todellisen merkityksen. Ortodoksisen ajattelun mukaan hengellisen elämän viettäminen, kirkon välittämään traditioon yhdistettynä, on ainoa oikea tapa lähestyä kristinuskon pyhintä kirjaa.

Jaakko Olkinuora

P. S. Englannintaitoisille suosittelen jatkolukemiseksi John Breckin teosta ”Scripture in Tradition: The Bible and Its Interpretation in the Orthodox Church” (St. Vladimir’s Press, 2001).