Siirry pääsisältöön

Monimuotoiset pandemiat

Arkojen pastoraalisten ja yhteiskunnallisten kysymysten käsittely on jollakin tavalla riskaabelia. On parempi, ettei näitä aiheita kosketeta lainkaan, vaan puhua merkityksettömistä aiheista. Tämäkin on kuitenkin lopulta tuloksetonta. Kirkollisena paimenena ja vastuunkantajana minun täytyy tehdä päätöksiä ja esittää ajatuksiani erinäisistä kriittisistä aiheista informoidakseni kristittyjä. Jos joku on askeetti Pyhän Vuoren erämaassa, hänen ei ehkä tarvitse puuttua asioihin vaan sanoa sanansa vain niille, jotka häneltä jotain kysyvät, kuten Gerontikonissa sanotaan: ”Vanhus sanoi…” Pastoraalinen palvelutehtävä sisältää kuitenkin vastuita ja velvollisuuksia niiden kristittyjen suhteen, joita paimennetaan. Niinpä vähän aikaa sitten kirjoitin paimenkirjeen pyhän metropoliittakuntani papistolle, jotta papiston keskuudessa ei olisi vakavia tautitapauksia eikä tämä ”pahuus” leviäisi kirkon täyteydelle eivätkä kristityt voisi syyttää papistoa taudin levittämisestä. Yhteiskunnallisella ja kirkollisella alalla toimivien on noudatettava varotoimia. Olisi järjetöntä, että lääkärit tekisit sairaaloissa leikkauksia tai muita hoitoja ilman tarvittavia suojaavia toimenpiteitä. Kuitenkin jokaisella sanalla on myös vastaväitteensä, kuten on sanottu – ”Kaikki puhe painii puheen kanssa” – koska ihmisillä on eriäviä mielipiteitä. Näitä he ajavat teologisilla, muka-teologisilla, tieteellisillä tai muka-tieteellisillä argumenteilla. Niinpä on kirjoitettu erinäisiä tekstejä, toiset kunnioittavasti ja toiset taas sopimattomalla, pilkkaavalla kirjoitustyylillä, ja niin koronaviruksen ohella on paljastunut myös vainoharhaisuuden virus. Tämä on niin ikään meidän aikamme ongelma: jotkut kysyvät asioista, joihin on jo vastattu siinä tekstissä, jonka he oletettavasti ovat lukeneet ja jonka he tuomitsevat. Tässä on kyse hengellisestä sairaudesta, ja tämä aiheuttaa monimuotoisten pandemioiden olemassaolon, jopa kirkon pyhässä instituutiossa. Joka tapauksessa tässä tekstissäni tarjoan joitain tarkennuksia, jotka liittyvät koronavirusta ja sen aiheuttamaa sairautta käsittelevään paimenkirjeeseeni. Koronavirus ei ole ”tavallinen flunssa”! 1. Kirkon metropoliittana tukeudun Kreikan kirkon pyhän synodin päätöksiin, koska en voi etääntyä synodista. Muutoin pettäisin ne lupaukset, jotka olen antanut. Kaikki piispat, ennen piispanvihkimystä, lupaavat olla kuuliaisia kirkolle: ”Noudatan ikuisesti innolla kirkon kanoneja sekä pyhää synodia korkeimpana kirkollisena valtana.” Ja ennen kuin otimme vastaan pyhän metropoliittakunnan kaitsemisen, vakuutimme noudattavamme valtion lakeja. Tietysti siinä tapauksessa, että pyhä synodi ylittää toimivaltansa jossain päätöksessä, on meillä oikeus ja myös velvollisuus vedota pyhään synodiin ja ilmaista mielipiteemme teologisilla ja kirkollisilla argumenteilla, kirkollisella tyylillä ja mielellä ja niin odottaa synodin vastausta. On huonoa käytöstä ja vakavasti sopimatonta meille papiston jäsenille kommentoida ja tuomita julkisesti pyhän synodin päätöksiä, koska muiden asioiden ohella meistä tulee tällöin myös syypäitä kirkolliseen skismaan. ”Jakamisen argumentti”, toisin sanoen se väite, että pyhä synodi tekemillään päätöksillä jakaisi Kirkon täyteyttä, on pinnallinen. Tämän väitteen mukaan kaikki, jotka vetoavat synodisten päätöselinten tai maailmanlaajuisten terveysjärjestöjen sekä muiden maailmanlaajuisten keskusten päätöksiin jakavat kansaa, kun taas kaikki ne, jotka tällaisia päätöksiä vastustavat, muka taistelevat kirkon ja yhteiskunnan ykseyden puolesta! Puhun tästä alla enemmän, mutta ne, jotka käytännössä eivät hyväksy kirkon pyhää instituutiota, jakavat kansaa oletetun armolahjansa nimissä. Oikeastaan niiden, jotka luovat kirkon sisään omia klikkejään, ei tule unohtaa sitä, että ennemmin tai myöhemmin toteutuu ehdoton ”hengellinen laki”. Haluan muistella evankelista Johanneksen sanoja: ”Kirjoitin muutaman sanan seurakunnalle, mutta Diotrefes, joka mahtailee sen johtajana, ei pidä meitä missään arvossa” (3. Joh. 1:9). Monet ovat kehkeytyneet ylimielisiksi johtopaikan havittelijoiksi kirkon piirissä. Valitettavasti! 2. Mitä voisin sanoa niistä joidenkin esittämistä väitteistä, että synoditkin tekevät virheitä, ja sitten he viittaavat ”rosvosynodeihin”? Totisesti on olemassa synodeja jotka tekevät virheitä, ja tämä johtuu synodin muodostavista jäsenistä. Synodi on karismaattinen instituutio, kuten ilmenee ensimmäisestä apostolien kirkolliskokouksesta 48 jKr. Tämä kokous koostui jumaloituneista, armolahjoin rikastetuista apostoleista, jotka osallistuivat helluntain ihmeeseen. Kun on olemassa synodeja, joihin ei osallistu armolahjoja omaavia ihmisiä, tai kun synodien jäsenet eivät seuraa muita jumaloituneita, he saattavat tehdä virheitä. Kysymys on kuitenkin, kuka voi tuomita sen, onko jokin synodi langennut virheeseen. Voiko jokainen, Pyhän Hengen toimintaa maistamatonkin, vieläpä enemmän poliittisesti kuin teologisesti ajatteleva, todeta paavin lailla, että jokin synodi on tehnyt virheen, ja näin tuomita sen harhaoppiseksi? Tämän tulee tapahtua synodaalisesti, kuten näemme koko kirkon historian ajalta. Ensimmäisestä ekumeenisesta kirkolliskokouksesta (325) toiseen ekumeeniseen kirkolliskokoukseen (381) kului 56 vuotta monin koettelemuksin. Tänä aikana kutsuttiin koolle noin 30 kirkolliskokousta, jotka laativat erilaisia uskontunnustuksia, ja lopulta toinen ekumeeninen kirkolliskokous määritteli uskontunnustuksen lopullisen muodon. Myöhemmin piti tulla myös kolmannen ekumeenisen kirkolliskokouksen (431) vahvistamaan kahden ensimmäisen ekumeenisen kirkolliskokouksen päätöksiä. Koska usein puhutaan ”rosvosynodeista”, pitää mainita, että 1. elokuuta 449 kokoontui Efesoksessa synodi peruuttamaan kolmannen ekumeenisen kirkolliskokouksen (431) päätökset vapauttamalla Eutykhes syytöksistä ja tuomitsemalla patriarkka Flavianos. Tämä synodi järjestettiin väkivallan ja terrorismin ilmapiirissä ja siksi sitä nimitetään ”rosvosynodiksi”. Tätä synodia kuitenkin vastustettiin kovaan ääneen ja yleisesti esitettiin pyyntö peruuttaa tämän synodin päätökset toisessa synodissa. Niinpä Roomassa kokoontui Rooman paavi Leon johdolla vuonna 449 synodi, joka tuomitsi ”rosvosynodin”, ja vuonna 450 patriarkka Anatolios kutsui Konstantinopolissa koolle synodin, joka tuomitsi Eutykheen ja hänen kanssaan samaa mieltä olevat. Lopulta kokoontui neljäs ekumeeninen kirkolliskokous vuonna 451 Khalkedonissa. Se vakiinnutti asiat ja esitti opit vailla eksytystä. Tämä tarkoittaa, että virheelliset synodaaliset päätökset peruutetaan toisissa synodeissa. Luonnollisesti on olemassa virheellisten päätösten vastustusta, mutta kaikki asiaan liittyvät päätökset tulee tehdä synodaalisesti. Ne, jotka ovat jumaloituneita, tuntevat myös tavan, jolla virheellinen synodaalinen päätös korjataan, erityisesti dogmaattisissa kysymyksissä. Tätä meille opetti pyhä Maksimos Tunnustaja, joka käytti kirkon rakennetta kumotakseen virheelliset, kriittisiä teologisia kysymyksiä käsittelevät päätökset. Jerusalemin patriarkka Sofronioksen myötävaikutuksella kutsuttiin koolle synodi, joka tuomitsi monoteletismin, ja myöhemmin Rooman paavi Martinuksen tuella ja myötävaikutuksella tuomittiin Lateraanisynodissa synodaalisesti monoteletismi. Sama tapahtui myös Pohjois-Afrikassa. Myöhemmin kuudes ekumeeninen kirkolliskokous, joka perustui pyhän Maksimos Tunnustajan ja Jerusalemin patriarkka Sofronioksen teologiaan, määritteli Jumalan innoittamana opin Kristuksen kahdesta tahdosta ja tuomitsi monoteletismin. Meidän tulee myös tietää, että Ferraran-Firenzen synodin (1438/39) päätökset tuomitsivat pyhä Markus Eugenikos sekä kansa, mutta ne tuli tuomita myös synodaalisesti, mikä tapahtui vuoden 1484 synodissa. Kuka tahansa ei siis voi käyttäytyä itsevaltaisesti, itsenäisesti, kirkon vastaisesti, paavin lailla, eikä hän voi vedota henkilökohtaiseen omaantuntoonsa ja näin sivuuttaa kirkollinen omatunto, joka ilmaistaan synodaalisesti. 3. Paimenkirjeessäni käytin pyhän Nikodemos Athosvuorelaisen sanoja niistä kristityistä, ja vielä enemmän papiston jäsenistä, jotka pandemian aikana eivät noudata tarvittavia varotoimia itsensä ja muiden suojaamiseksi. Pyhän Nikodemoksen sanat ovat päivänselviä. Luonnollisesti tämä pätee myös muihin synteihin, joihin rippi-isä määrää erilaisia toimia hengellisesti sairastavien kirkon jäsenten parannukseksi. Tämä on se syy, jonka takia Vanhassa testamentissa annetaan määräyksiä, joiden mukaan spitaalia sairastavat tuli eristää paitsi yhteisestä jumalanpalveluselämästä, myös yhteiskunnasta, ja heidän tuli asustaa autioilla paikoilla. Kristus paransi joitain spitaalisia, mutta Hän ei vapauttanut ihmiskuntaa spitaalin vallasta. Tämän Hän teki meidän aikamme tiedemiesten kautta. Kuka voisi kieltää tämän tosiasian? Tosiaankin spitaaliset eristettiin juutalaisten jumalanpalveluksesta, mutta myöhemmin myös pyhistä kirkoista pyhän Gregorios Teologin kuvauksen mukaan, sillä he saattoivat tartuttaa muita kirkossakävijöitä. Jos ihminen, ja vielä enemmän pyhät, elävän Jumalan kuva ja Kristuksen ruumiin jäsen, voi sairastua kaikkiin viruksiin, eivätkö myös pyhien kirkkojen seinät, kivet ja lattiat voi likaantua? Juuri tästä syystä siivoamme pyhiä kirkkoja. Eräs ystäväni osoitti minulle erään Jumalan käskyn Vanhassa testamentissa liittyen ihmisen suojelemiseen spitaalitartunnalta. On kyse Leviticuksen 13. luvusta, jossa kuvaillaan tapa, jolla spitaali diagnosoidaan ja mitä toimia yhteisön tulee tehdä suojautuakseen spitaalilta niin, etteivät muutkin sairastuisi. Tämä oli Jumalan käsky Moosekselle. Tässä Leviticuksen luvussa siis puhutaan pappien tekemästä diagnoosista, spitaalisten eristämisestä seitsemäksi päiväksi ja tarvittaessa vielä toiseksi seitsemäksi päiväksi (siis karanteeniin) ja monia muita asioita. Vieläpä itse Jumala määrää suojaamaan spitaalisen suuta (jonkinlaisella kasvomaskilla), spitaalista kutsutaan epäpuhtaaksi, ja hänen tulee spitaalin keston ajan elää yksin ja hänen tulee oleskella asuma-alueen ulkopuolella. Siellä kirjoitetaan: ”Spitaalitautia sairastavan tulee käyttää repaleisia vaatteita, pitää hiuksensa hajallaan ja kasvojensa alaosa peitettynä sekä huutaa: ’Saastainen, saastainen!’ Niin kauan kuin hän potee tautiaan, hän pysyy saastaisena. Hänen on asuttava erillään leirin ulkopuolella” (3. Moos. 13:45–46). Spitaalinen ei selvästikään saanut olla lähellä ilmestysmajaa, johon laskeutui Herran kirkkaus, toisin sanoen kunnian Herra, Jumalan lihaton Poika ja Sana! Tosiaan tuolloin ei ollut olemassa uutukaisia ja turhamaisia ajatuksia ”Jumalan kaltaisista kasvoista”. 4. Koronaviruksen aiheuttamaan tautiin liittyviä turvatoimia ja rokotusta vastustavat vetoavat erinäisiin aikamme jumaloituneiden munkkien mielipiteisiin, pääasiassa pyhään Paisiokseen, joka muka sanoi jotain suullisesti tai hänen sanansa rokotusta vastaan olisivat jo julkaistuissa kirjoissa, joita kuitenkin luetaan valikoiden. Aluksi haluan ilmaista vahvan turhautumiseni siitä, että tällaisilla hatarilla argumenteilla he asettavat pyhät vastakkain kirkkoinstituuton kanssa. Turhautumiseni johtuu siitä, että eläessään pyhät kunnioittivat Kirkon synodaalisuutta, silloinkin kun heidän piti kritisoida sitä parantavassa hengessä. He nukkuivat kuolonuneen Kirkon helmassa, ja itse Kirkko, joka tekee päätökset synodaalisesti, sisällytti heidät pyhien joukkoihin. Pyhät kuuluvat Kirkolle eivätkä erillisille ”ryhmille” tai ”pienille piireille”. Heitä kunnioitetaan Kirkossa ja Kirkon taholta. On järjenvastaista asettaa pyhä Paisios Kirkkoa vastaan, koska se on karismaattinen instituutio. Sitten jotkut vetoavat pyhän Paisioksen sanoihin, vaikkeivät tunteneet tätä henkilökohtaisesti tai näkivät tämän pari, kolme kertaa elämässään. Siksi kysyn itseltäni: Miten he ymmärsivät kaiken näiden vähäisten tapaamisten perusteella – tarkoitan profetioita, tiedevastaisuutta, Kirkon vastaisuutta jne., kun taas muut, jotka tunsivat hänet monien vuosien ajalta ja jotka tietävät paremmin mitä pyhä Paisios sanoi ja teki, eivät olisi ymmärtäneet tai kuulleet mitään näistä asioista? Viittaan pappismunkki Paisiokseen, Almopian Promakhoin pyhän Hilarionin pyhän luostarin sisariston hengelliseen isään. Hän oli yksi pyhän Paisioksen lähimmistä hengellisistä lapsista ja silti hän ja pyhän luostarin sisaret ottivat rokotteen. Samoin viittaan Surotin pyhän Johannes Teologin pyhän luostarin nunniin, joilla oli Paisios vuosien ajan vanhuksenaan ja joiden luostarissa hänen hautansa on ja jotka ottivat rokotteen, ilmeisesti siksi, että oppivat tuntemaan paremmin pyhän Paisioksen ajattelua. Sama koskee myös isä Kristodulosta, joka tunsi hyvin pyhän Paisioksen ja kirjoitti tästä ensimmäisen elämäkerran. Voisin lisätä myös oman todistukseni. Tunsin pyhän Paisioksen vuodesta 1974 hänen kuolonuneen nukkumiseensa saakka. Tuosta ensimmäisestä vuodesta alkaen kävin hänen majassaan monta kertaa vuodessa saadakseni häneltä henkilökohtaisia ja kirkkoa koskevia neuvoja, ja joka kerran vietin hänen kanssaan aikaa monta tuntia. Koskaan hän ei kertonut minulle erinäisiä profetioita, varsinkaan sellaisia, jotka olisivat liittyneet geopoliittisiin aiheisiin, päinvastoin: hän tapasi sanoa minulle, että suurin profeetallinen armolahja on se, että ymmärtää mikä on pelastuksen tie. Koskaan hän ei sanonut minulle mitään tuomitsevaa Kirkkoa tai sen päätöksiä vastaan, päinvastoin: hän enemmänkin kehotti minua rakastamaan Kirkkoa ja olemaan etääntymättä siitä. Luonnollisestikaan en koskaan kysynyt häneltä geopoliittisista, strategisista tai tieteellisistä aiheista, koska minua kiinnosti kuulla hänen mielipiteensä ja neuvonsa siitä, mitä minun tulee tehdä elääkseni kristittynä ja papiston jäsenen Kirkon tahdon mukaan. Siksi kysyn itseltäni, miten jotkut oppivat pyhältä Paisiokselta parin-kolmen vierailun perusteella näin paljon profetioita ja kuulivat näin paljon mielipiteitä kirkosta ja tieteestä yms. 5. Pandemian hoitamiseksi tehtävät toimet ovat ensisijaisesti lääketieteellinen ja sen jälkeen poliittinen asia. Maailmanlaajuiset järjestöt tekevät päätöksiään ja kunkin paikan omat terveydenhuoltoviranomaiset tekevät omat ehdotuksensa valtiolle. Pyhän synodin tulee lääketieteellisissä kysymyksissä kunnioittaa asiantuntijoiden päätöksiä ja käsitellä teologisesti niitä seikkoja, jotka kuuluvat sen toimialaan. Milloinkaan kristityt eivät ole kyselleet kirkolta rokotteista, joita otamme erinäisiä sairauksia varten nuoresta iästä alkaen, eikä kirkko ole päätöksiä näistä tehnytkään, ei myöskään lääkkeistä joita käytämme päivittäin. Luonnollisestikin lääketieteilijät voivat kritisoida tieteellisin argumentein erilaisia tekniikoita, mutta tämän pitää tapahtua heidän omissa tieteellisissä elimissään. He voivat auttaa eri asioiden ratkaisemisessa, tarjota tieteellisiä mielipiteitään ja näin edistää lääketiedettä. Sitä paitsi lääketiede ei ole uskonto, jossa on erehtymättömiä oppeja. Siksi se etenee kokeiluin, uudelleenarvioi omia mielipiteitään, vetää ajoittain lääkkeitä pois markkinoilta, koska ne aiheuttavat syöpää jne. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että pitäisi kieltäytyä kaikista tieteen löydöksistä, jotka hyödyttävät ihmistä, siitä syystä että aiemmin se on käynyt läpi kokeelliset tutkimukset. Luonnollisesti myös tieteellä on omat rajansa. Ennen vanhaan oli paljon vaaroja autojen, lentokoneiden, sähköenergian, rautateiden ja erilaisten koneiden käyttöönotossa ja lopulta kritiikin ja yritysten kautta kaikki paranivat ja nykyään käytämme näitä kaikkia. Me pappeina ja kristittyinä kiitämme ja olemme kiitollisia tiedemiehille, jotka tekivät elintavastamme helpompaa ja lisäsivät odotettua elinaikaa, jotta voisimme päivittäin tulla hengellisesti paremmiksi, auttaa muita, palvella ihmisiä ja valmistautua paluuseemme taivaalliseen isänmaahan. En voi kuitenkaan ymmärtää tieteen ja sen saavutusten demonisointia niiden ihmisten taholta, jotka eivät tiedä tieteestä eivätkä askaroi todellisen tavoitteensa – puhdistuksen, valistuksen ja jumaloitumisen – kanssa. En voi myöskään ymmärtää joidenkin kristittyjen demonista vastareagointia. He liittävät kaiken antikristukseen samalla, kun he itse väärinkäyttävät internetiä, jota muut ja joskus he itsekin pidävät ”uuden maailmanjärjestyksen” aikaansaamana. Minua askarruttaa erittäin paljon ”jumiutuminen”, siis se, että joku jumiutuu erilaisiin mielipiteisiin, joita psykiatrisessa kiellessä kutsutaan ”pakkomielteiksi” tai ”pakkoajatuksiksi”. Niinpä valitettavasti papiston esteiden lisäksi meillä on myös papiston, munkkien ja kristittyjen pakkomielteitä [suom. huom.: Pappina toimimisen este ja pakkomielle äännetään kreikaksi samalla tavalla, joten tässä on kyseessä sanaleikki.] 6. Papiston tärkein tehtävä on uskon tunnustaminen sekä ihmisten pastoraalinen palveleminen. Näiden välillä on suhde, koska uskon tunnustaminen, teologia, on sielunhoidon todellinen kriteeri. Niinpä teologia ilman pastoraalisuutta on pelkkää mietiskelyä ja sielunhoito ilman teologiaa on pelkkää maallistunutta palvelemista. Olen huomannut, että jatkuvasti pastoraalisessa työssämme tapahtuu maallistumista. Monet papiston jäsenet tekevät asioita, jotka ovat vieraita heidän lähetystehtävälleen. Pastoraalisen työn tärkein tavoite on ohjata ihmisiä Kristuksen luo Kirkon kautta, jotta heidän sielunsa hengellinen voima aktivoituisi ja kasteen ja mirhallavoitelun armo, joka on kristittyjen sydämien syvyyksissä kuten pyhä Diadokhos Fotikelainen opettaa, roihahtaisi uudelleen liekkiin. Apostolit saarnasivat ”Jeesuksesta Kristuksesta, ei muusta kuin ristiinnaulitusta Kristuksesta” (vrt. 1. Kor. 2:2). He puhuivat katumuksesta, joka on Jumalan valtakunnasta osallistumisen edellytys. He puhuivat sisäisestä ihmisestä (ks. Room. 7:22, 2. Kor. 4:16 ja Ef. 3:16). Apostoli Pietari kirjoittaa: ”Älkää pitäkö tärkeänä ulkonaista kaunistusta, älkää hiuslaitteita, kultakoruja tai hienoja vaatteita. Teidän kaunistuksenne olkoon katoamatonta: salassa oleva sydämen ihminen, lempeä ja sävyisä henki. Tämä on Jumalan silmissä kallisarvoista” (1. Piet. 3:3–4). Valitettavasti monet meistä nykyajan papiston jäsenistä olemme hylänneet työn, joka olisi ”kallisarvoista Jumalan silmissä”, tuon ”salassa olevan sydämen ihmisen” ja puuhailemme kaikkien muiden toimien parissa, jotka ovat ulkoisia pikkuasioita eivätkä kestä ikuisuutta. Pyhä Gregorios Teologi vertasi lääkärien harjoittamaa ruumiin parannusta sielunhoidolliseen parantamiseen. Hän kirjoittaa, että ensimmäinen (ruumiillinen parantaminen) koskee ruumiissa ilmeneviä asioita, kun taas jälkimmäinen (hengellinen parantaminen) koskee sydämen syvyyksissä olevia asioita. Hän kirjoittaa: ”Meille kuuluu sydämen salassa olevaan ihmiseen liittyvä parannus ja huolenpito. Taistelu on meidän sisässämme vastaanpanevaa ja vastaan taistelevaa vastaan. Se hyökkää meitä vastaan omilla aseillaan ja mikä kauheinta, antaa meidät synnin kuolemaan.” Pyhä Nikodemos Athosvuorelainen mainitsee Filokalia-teoksen johdannossa, mikä on papiston ja muidenkin kristittyjen tehtävä. Alussa hän kirjoittaa, että Jumala ”kasteen kautta kylvi sydämiimme jumalallisen siemenen lailla kaikkein pyhimmän Hengen täydellisen armon ja antoi meille evankelistan sanoin vallan, jotta voisimme myös soveltaa Hänen elävöittäviä käskyjään hengellisen iämme muutosten mukaan ja niiden noudattamisen kautta säilyttäisimme sisässämme armon sammumattomana.” Tämän jälkeen hän kirjoittaa: ”Voi! Tässä meidän on hyödyllistä huoata katkerasti jumalisen Krysostomoksen mukaan. Olemme saaneet nauttia niin suuresta armosta ja tulleet kelvollisiksi niin suureen hyväntahtoisuuteen, että meidän sielumme, jonka Henki kasteessa puhdisti, säteilee aurinkoakin kirkkaammin. Kun me järjettömät otimme vastaan tämän jumalallisen kirkkauden, niin tietämättömyydessämme kuin vielä enemmän myös elämän huolten pilvien pimentäminä olemme haudanneet armon niin syvälle himojen alle, että Jumalan Henki on vaarassa sammua sisässämme kokonaan.” Tämän takia koko kirkollisen elämän kautta ”mieli ja sydän vähitellen puhdistuvat ja yhdistyvät toisiinsa: ja kun ne puhdistuvat ja yhdistyvät toisiinsa, alkavat myös pelastavat käskyt olla vähitellen helpompia noudattaa. Siitä alkaen Hengen hedelmät alkavat jälleen koittaa sielussa ja ihmiselle suodaan koko hyveiden suuri joukko. Ja sanoakseni lyhyesti, tästä on mahdollista palata Hengen täydelliseen armoon, joka meille on annettu alussa kasteen yhteydessä ja joka on totisesti sisimmässämme mutta jonka himot ovat haudanneet kuin tuhka tulenhehkun. Se säteilee uudelleen levittäen loistettaan kaikkialle. Me saamme katsella sitä, mielemme valaistuu ja sen jälkeen tulemme täydellisiksi ja jumaloidumme soveliaalla tavalla.” Tämän jälkeen hän kertoo, että ihminen löytää tämän pyhien kirkkoisien kirjoituksissa, jotka on koottu Filokalia-teokseen. Valitettavasti meidän päivinämme rippi-isätkin, joilla on jonkinlainen hengellinen kokemus, harjoittavat maallistunutta sielunhoitoa, toisin sanoen he ovat hylänneet sen, mikä on ”kallisarvoista Jumalan silmissä” ja liittyy ”sydämen salassa olevaan ihmiseen”. He puuhailevat kirkolle vieraiden asioiden kanssa, mikä on kirkolle katastrofaalinen pandemia, koska he antavat sydämen syvyyten kuolettavan viruksen toimimaan vapaasti. Tällä on ikuisia seurauksia. * * * Elämme vaikeita aikoja, jolloin tieteen kehityksestä huolimatta monet ihmiset ovat tähdistä ennustamisen, astrologian, parapsykologian ja muka-teologian vallassa. Tämän takia on tarve rukoukselle, kuten Antonios Suuri, erämään opettaja, suositteli. Meidän tulee rukoilla, että meillä olisi valpas mieli, puhtaat ajatukset ja valvova sydän, jotta emme lankeaisi skismoihin ja harhaoppeihin, jotka muodostavat monimuotoisia yhteiskunnallisia ja kirkollisia pandemioita. Tarvitsemme valppautta, erottelukykyä, sielullista ja ymmärryksellistä tasapainoa, koska abba Poimenin sanoin ”liiallisuudet ovat aina demonisia”. Ennen kaikkea meidän ei tule rikkoa Kirkon pyhän instituution ja armolahjojen välistä ykseyttä, mutta tämä on aihe, jota käsittelen seuraavassa tekstissäni, sillä se on äärimmäisen vakava ja ajankohtainen. Naupaktoksen metropoliitta Hierotheos Suom. pappismunkki Damaskinos Ksenofontoslainen

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Argoliksen metropoliitta Nektarios: "TOISEN" ETUASEMA

1980-luvun alussa Kreikan kirkon julkaisuosasto Apostoliki diakonia julkaisi Tatjana Goritsevan kirjan ”Miten tutustuin Jumalaan Neuvostoliitossa”. Tatjana Goritseva oli filosofian professori ja hänelle annettiin tehtäväksi opettaa marxistista filosofiaa Leningradin lääketieteellisessä tiedekunnassa. Hän hämmästytti kuitenkin opiskelijoitaan, koska itsepäisesti kaikkia ”hyviä” neuvostoliittolaisia ”tapoja” vastaan hän opetti eksistentialistista filosofiaa. Tämän takia häneltä poistettiin opetusvelvollisuus. Mutta edes Sartres tai Camus eivät voineet antaa hänen elämälleen merkitystä.  Silloin hän turvautui hindulaisiin filosofioihin ja omistautui joogalle. Sielläkään hän ei kyennyt löytämään vastausta etsintäänsä ja lopulta sokkeloisten reittien kautta hän löysi ortodoksisen uskon. Tämä elämänmuutos antoi hänelle paljon iloa, mutta se sai aikaan myös vihollisuuksia. Ystävät ja aiemmin hänen kanssaan samanmieliset etääntyivät hänen läheltään.  Tässä pienessä kirjassa Goritseva kuvai

Ehtoolliseen valmistautuminen

EHTOOLLISEEN VALMISTAUTUMINEN Munkki Damaskinos Ksenofontoslainen Koko ortodoksisen jumalanpalveluselämän ydin on Herran pyhä ehtoollinen, salaisuuksista suurin, jossa leipä ja viini muuttuvat ihmeellisellä tavalla Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Säännöllinen ehtoolliseen osallistuminen on jokaisen ortodoksin velvollisuus, mutta sitä ei tule nähdä oikeastaan velvollisuutena vaan koko ihmiselämän suurimpana ilona: mikä voi olla valtavampaa ja ihanampaa, kuin ottaa itsensä Jumala sisäänsä ja tulla Kristuksen ruumiin kautta yhteen myös kaikkien muiden kirkon jäsenten kanssa? Ehtoollisrukouksissa sanotaan, että Kristuksen ruumis ja veri tuovat syntien anteeksiantamuksen, iankaikkisen elämän, ruumiin ja sielun parannuksen ja aistien puhdistukseksi.                       Ehtoollinen on ortodoksisessa kirkossa rajattu vain ortodoksisen kirkon jäsenille. Siksi esimerkiksi luterilaiset ja roomalaiskatolilaiset eivät saa osallistua ortodoksiseen ehtoolliseen. Tämä johtuu siitä, että o