Mukavaa elämää?

Suomen ortodoksinen kirkko elää suuren paaston aikaa. Paasto muistuttaa meitä kahdesta pääasiasta: Yhtäältä se ohjaa meitä tekoihin, Kristuksen elämää jäljittelevään elämäntapaan ja toimintaan. Toisaalta paasto on itsetutkiskelun aikaa, jolloin tarkastelemme kriittisesti omaa sielunelämäämme ja sen suhdetta toisiin ihmisiin.

Näitä molempia piirteitä yhdistää sota egoismia vastaan. Kristuksen maanpäällinen elämä, jota jokainen kristitty on kutsuttu seuraamaan, on pohjimmiltaan rakkaudenosoitus koko ihmiskuntaa kohtaan. Tällaisen asenteen saavuttaaksemme joudumme luopumaan omastamme – ajastamme, rahastamme, energiastamme, mielenrauhastamme tai jopa mielipiteistämme. Pyhän Maksimos Tunnustajan ajattelun mukaan silloin, kun olemme saaneet pysäytettyä liikkeen omaa sisintämme kohti – itsekkään mukavuudenhalun, joka joskus saattaa naamioitua ”oman hyvinvoinnin” etsimiseen –, kääntyy liikkeemme lähimmäisiämme kohti ja muuttuu itserakkaudesta pyyteettömäksi lähimmäisenrakkaudeksi. Näin saavutamme Jumalan kaltaisuuden.

Pyhittäjä Paisios Athosvuorelainen, aikaamme lähellä oleva pyhä, kuvailee nykyajan muuttuneen mukavuudenhaluiseksi. Hänen mukaansa ”hyvä teko on hyvä vain silloin, kun sen tekijä uhraa jotain itseltään: unta, lepoa tai muuta. Kun olen väsynyt ja joku vaikkapa kysyy reittiohjeita ja annan ne hänelle, teolla on arvoa. Kun siis olen väsynyt ja teen uhrauksen toista auttaakseni, tunnen paratiisinomaista iloa. Silloin Jumalan siunaus pommittaa minua!”

Paastonaika opettaa tätä uhrihenkeä vähitellen. Ensimmäinen askel tässä kilvoittelussa on ruokapaasto, jonka merkitystä valitettavasti usein vähätellään. Ruokapaasto ei olekaan itsetarkoitus, mutta se on perustus hengelliselle paastolle. Ihminen psykofyysisenä kokonaisuutena tarvitsee myös ruumiin paastoa. Filokaliassa autuas Diadokhos kiteyttää ruokapaaston merkityksen: ”Paasto on itsessäänkin ylistettävä, mutta Jumalan edessä sillä ei semmoisenaan ole arvoa. Niille, jotka sitä haluavat noudattaa, se on apuneuvo siveyden saavuttamisessa.”

Kirkon asettamat paastosäännöt – joiden merkittävyyttä korostaa vieläpä se, että ne ovat juuri sääntöjä – on laadittu viisaudella. Ne pyrkivät ravinnon keventämiseen ja sillä tavalla vaikuttavat ruumiin olotilaan välittömästi. Jos ruoasta malttaa arkipäivisin jättää rasvan pois, ymmärtää öljyn tarjoaman lohdutuksen viikonloppuisin. Sääntöjen noudattaminen opettaa myös kuuliaisuutta ja vapauttaa mieltä olemaan kiinnittämättä liikaa huomiota ruokaan: kun säännöt on sisäistetty, on hyvin helppo päättää, mitä paastopäivinä söisi. Samalla ne opettavat luopumista ja omastaan uhraamista.

Vaikka paastoa usein kutsutaan itsetutkiskelun ajaksi, on se ensisijaisesti yhteisöllinen ja liikkeen suunta ei olekaan kohti sisimpääni vaan muita ihmisiä ja Jumalaa. Yhdessä kuljemme yhteisönä kohti Kristuksen ylösnousemusta. Paastosäännöt palvelevat myös tätä tarkoitusta: ne saavat meidät yhtenäistämään kilvoitustamme ja rohkaisemaan toinen toistamme tähän kilvoitukseen. Toisen paastoamisen vahtaaminen ei ole paaston hengen mukaista: toisen positiivinen rohkaiseminen paastoon voi olla askel eteenpäin pyhityksen tiellä.

Ruokapaaston vaikutukset ruumiiseen ja kuuliaisuuden kautta myös ihmisen sielunelämään tarjoavat perustuksen muille paastokilvoituksille. Uhraan omaa aikaani, jotta voisin omistautua täydemmin Jumalan palvelemiseen. Uhraan omaa rahaani, jotta vierelläni oleva nälkäinen saisi syödäkseen. Uhraan omaa energiaani, jotta voisin tarjota ystävilleni vieraanvaraisuutta tai lohduttavan olkapään. Uhraan oman mielenrauhani, jotta voisin ymmärtää maailmaa riepottelevan sodan ja pakolaisuuden kärsimykset ja sitä kautta arvostaa oman elämäni rauhaa. Uhraan joskus jopa mielipiteeni: olen valmis muuttamaan omia elintapojani radikaalistikin, jotta voisin oppia kuuliaisuutta muita ihmisiä, kirkon tarjoamaa eettistä ja hengellistä opetusta sekä tätä kautta itse Jumalaa kohtaan.

Paastonajan lopussa odottaa kuitenkin ylösnousemus. Kristuksen uhri muuttuu äärettömäksi riemuksi ja voitoksi kuolemasta, ja samalla tavoin oma uhrautumisemme lähimmäisemme puolesta muuttuu pyhittäjä Paisioksen kuvaamaksi paratiisinomaiseksi iloksi. Pyhä Johannes Damaskolainen pääsiäiskanonissa muistuttaa: ”Eilen minut sinun kanssasi haudattiin, oi Kristus; tänään minut herätettiin kuolleista sinun, ylösnousseen kanssa.” Kärsineen ja ylösnousseen Kristuksen kirkkaus tuo valon maailman synkimpäänkin kolkkaan. Säteilkäämme mekin tätä kirkkautta omalla, Kristusta jäljittelevällä elämällämme, jotta koko ihmiskunta voisi yhdessä kulkea kohti Jumalan valtakuntaa ja sen iloa.