1980-luvun alussa Kreikan kirkon julkaisuosasto Apostoliki diakonia julkaisi Tatjana Goritsevan kirjan ”Miten tutustuin Jumalaan Neuvostoliitossa”. Tatjana Goritseva oli filosofian professori ja hänelle annettiin tehtäväksi opettaa marxistista filosofiaa Leningradin lääketieteellisessä tiedekunnassa. Hän hämmästytti kuitenkin opiskelijoitaan, koska itsepäisesti kaikkia ”hyviä” neuvostoliittolaisia ”tapoja” vastaan hän opetti eksistentialistista filosofiaa. Tämän takia häneltä poistettiin opetusvelvollisuus. Mutta edes Sartres tai Camus eivät voineet antaa hänen elämälleen merkitystä. Silloin hän turvautui hindulaisiin filosofioihin ja omistautui joogalle. Sielläkään hän ei kyennyt löytämään vastausta etsintäänsä ja lopulta sokkeloisten reittien kautta hän löysi ortodoksisen uskon. Tämä elämänmuutos antoi hänelle paljon iloa, mutta se sai aikaan myös vihollisuuksia. Ystävät ja aiemmin hänen kanssaan samanmieliset etääntyivät hänen läheltään. Tässä pienessä kirjassa Goritseva kuvai
Arkojen pastoraalisten ja yhteiskunnallisten kysymysten käsittely on jollakin tavalla riskaabelia. On parempi, ettei näitä aiheita kosketeta lainkaan, vaan puhua merkityksettömistä aiheista. Tämäkin on kuitenkin lopulta tuloksetonta. Kirkollisena paimenena ja vastuunkantajana minun täytyy tehdä päätöksiä ja esittää ajatuksiani erinäisistä kriittisistä aiheista informoidakseni kristittyjä. Jos joku on askeetti Pyhän Vuoren erämaassa, hänen ei ehkä tarvitse puuttua asioihin vaan sanoa sanansa vain niille, jotka häneltä jotain kysyvät, kuten Gerontikonissa sanotaan: ”Vanhus sanoi…” Pastoraalinen palvelutehtävä sisältää kuitenkin vastuita ja velvollisuuksia niiden kristittyjen suhteen, joita paimennetaan. Niinpä vähän aikaa sitten kirjoitin paimenkirjeen pyhän metropoliittakuntani papistolle, jotta papiston keskuudessa ei olisi vakavia tautitapauksia eikä tämä ”pahuus” leviäisi kirkon täyteydelle eivätkä kristityt voisi syyttää papistoa taudin levittämisestä. Yhteiskunnallisella ja ki